Tekisi mieleni sanoa heti kärkeen, että nyt riittää. Nyt ihan aikuisten oikeasti riittää. Ja nuorten ja kaikkien oikeasti. Rajaan ajatuksissani tätä yhteiskunnallista ongelmaa, joka vyöryy päällemme mediassa, uutisissa, somessa, kotona, kouluissa ja puheissa. En kiellä sitä. En, näen sen varsinaisen hyvin, kouriintuntuvasti ja läheltä. Meillä on nuoria, joilla on ongelmia. Vakavia päihdeongelmia. Meillä on yhteiskunta, joka ei tällä hetkellä tee tarpeeksi hoitaakseen niitä. Alaikäisten alkoholin käyttö ja tapaturmat. Nuorten yliannostukset ja huumekuolemat. Ne ovat todellisuutta. Mikä on ratkaisu tähän kauheuteen? Säännösten, kieltojen ja lakien kiristys? Siunailu ja sääli? Ei.
Pysähdyn itse. Käärin hihat ja teen hommia, näitä näkymättömässä olevia, mutta elintärkeitä. Päihdetyö nuorten, alaikäisten ja aikuisten kanssa. Sitä minä teen ja väitän olevani hyvä siinä.
Nuoret, joiden kanssa teen töitä, ovat useimmiten 15–20-vuotiaita. Tavallisia nuoria, tuiki tavallisine ongelmineen; hellustelua, ihastumisia, kaveruuksia, ulkonäköään pohtivia, vanhemmistaan erkanevia. Tulee riitelyä ja erimielisyyksiä aikuisten kanssa esimerkiksi kotiintuloajoista, uuden puhelimen hankkimisesta, hyväksynnän tarpeesta sekä muiden mielipiteiden pohtimisesta. Tämän kaiken normaalin nuoruusvaiheen lisäksi nämä nuoret, ovat usein päihteillä oireilevia, erilaisista taustoista ja olosuhteista (syntymäperheessä asuvat, lastensuojeluasiakkaat, itsenäistyvät ja jälkihuollon nuoret) tulevia. Oikeastaan se, mikä minun lisäkseni heitä yhdistää on yhteiset kokemukset. Ei niinkään kokemukset päihteistä ja vaikeuksista, vaan kokemukset ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta. Nämä asiat korventavat nuoren sielua, tiedostettuina tai tiedostamattomina.
Yhtä kaikki, jossakin vaiheessa työskentelyn edetessä heillä, lähestulkoon jokaisella, nousee pintaan kipeä ajatus siitä, että ”olen yksin”. Olen yksin ajatusteni, tunteitteni ja oloni kanssa. Kukaan ei kuule, eikä ymmärrä minua. Tähän voi liittyä myös kehollista levottomuutta ja vaikeutta olla itsensä kanssa. Tätä yksinäisyyttä, pään sisäistä ja näkyvää levottomuutta, irrallaan olemisen oireilua helpottavat päihteet, tehokkaasti, nopeasti, salakavalasti ja lohduttavasti. Välitön vaikutus kaikkeen siihen, mikä on tässä hetkessä hätänä.
Päihteet eivät ole ongelma, päihteet ovat seuraus. Päihteet ovat ratkaisuyritys. Elämässä piilevän ongelman ratkaisuyritys. Yritys selviytyä ja vastaus sietämättömään. Jos en rinnalla kulkevana aikuisena ymmärtäisi ja oivaltaisi tätä seikkaa, olisi kovin vaikeaa lähteä työskentelemään päihteillä oireilevan nuoren kanssa.
Kuinka montaa kertaa olenkaan kuullut nuorten sanovan, että ”ei ne ymmärrä”, ”ei ne kuuntele”. ”Ne vaan kyselee, että: mitä oot vetänyt,kuinka paljon oot juonu?”, ”Tämä ei oo sulle hyväksi”. Aikuiset ovat sanoneet: “joudut samaan tilanteeseen, kuin isäsi, äitisi, enosi.. sukulaisesi X”. Näillä ulkoisilla seikoilla ja pelottelulla ei ole mitään merkitystä tai apua. Kyllä nuori tietää, että tämä ei tee hänelle hyvää. Kun päihteitä käyttäessä kokemus irrottautumisesta, tunteiden irti leikkaamisesta ja vapaudesta on niin suuri, että ei ole muuta vaihtoehtoa ja keinoa selvitä kuin käyttää niitä. Ehkä taustalla on oma vaurioitunut ajatus: minä en ansaitse mitään hyvää?
Nuoruus on erityinen elämävaihe, identiteetin rakentumisen, itsensä etsimisen ja hapuilun, kipuilun ja yhteenliittymisen ja erkaantumisen kannalta. Yhtäältä halutaan erottua, olla omia itsejään ja irtaantua vanhemmista ja aikuisista, toisaalta kuulua joukkoon ja omaan laumaan. Nuorena mietitään, kuka minä olen ja missä on paikkani. Kun tähän kuohuttavaan elämänvaiheeseen lisätään esim. epävakautta, kotiolojen heikkenemistä, vanhemman päihde- ja mielenterveysongelmia, muuta osattomuutta tai päihteitä käyttäviä tuttavia, niin ei ihme, että päihteistä löytyy helpotus.
Minulla on päihdetyöntekijänä aitoa nuorilähtöistä ajattelua, ymmärrystä kasvuvaiheesta, muutosvastarinnasta, kohtaamisen taitoa ja sinnikkyyttä rakentaa siltoja yhä uudelleen. Lauta kerrallaan. Tulee tutustua nuoren ehdoilla, kuunnella ja kuulostella rauhassa. Antaa aikaa nuorelle. Kohtaaminen ja luottamuksen saaminen tai oikeastaan ansaitseminen, ovat kaiken työskentelyn pohjalla. Mikään näistä ei ole helppoa kiintymyssuhdehäiriöisen, vaurioitetun ja takajaloillaan valmiiksi seisovan nuoren kanssa. Se vaatii aitoa kiinnostusta, kärsivällisyyttä, kokemusta, reflektointia ja sitoutumista. Uskallammeko ja osaammeko me, ammattilaiset ja aikuiset sitoutua nuoreen, vaikka tilanne olisi vaikea ja keskisormi pystyssä? Minä uskallan ja sitoudun.
Olen miltei koko työurani, 15 vuotta, työskennellyt nuorten parissa. Nuoret ovat aina kohderyhmänä kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Se mieletön elinvoima, aito elämänilo, kapinahenkisyys, aitous ja tietynlainen uhokin puhuttelevat minua. Nuorten kanssa olen itsekin aito. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Aito aikuinen, joka ei tiedä, mitä tuleman pitää, kun alas istutaan. Silti luotan omaan aikuisen pystyvyyteen, osaamiseen, kokemukseen, vakauttamiseen ja aitoon kohtaamiseen. Ne ovat tie ja turva, kun työssäni kohtaan nuoren taholta kyseenalaistamista, koettelua, uhmaa, kiroilua ja pelkoa. Niin, tämän kaiken takana on kuitenkin usein nupullaan oleva nuori, joka haluaa (mutta ei osaa) olla aikuisen kanssa, puhua ja ennen kaikkea tulla kuulluksi. Olla hetken turvassa.
Tavoitteena on, että juuri tämän nuoren kanssa me voimme rakentaa yhteisen turvallisen tilan, jossa hänellä on mahdollista tulla kuulluksi ja nähdyksi. Hänellä on mahdollista olla hän, minulla minä. Yhteys välillämme on ihmisyyden ydintä. Luomme yhteisen tilan, jossa muutos on mahdollista. Tässä minä olen hyvä, omimmillani ja aito.
Toivotan kaikki nuoret, ja aikuiset, lämpimästi tervetulleeksi työskentelyyn kanssani. Olen täällä sinua varten.
